Havahduin tänään outoon, inhottavaan tunteeseen. Tai mikä vielä inhottavampaa, tajusin, ettei tunne edes ole mitenkään ainutlaatuinen. En vain ollut koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä järjen kanssa.
Seisoin kaikessa rauhassa katselemassa ikkunasta ulos koko päivän sateen piiskaamalle takapihallemme ja haaveilin kesästä. Pohdin, mitä kaikkea mukavaa ensi kesä tuo tullessaan. Ajattelin aurinkoa, lomamatkaa, kukkien istutusta, auringossa makoilemista, kirjojen lukemista.. Mitä mukavammaksi ajatukseni muuttuivat, sitä korkeammaksi huomasin sisäisen stressitasoni ja sydämensykkeeni nousevan. Stressasin tulevaa kesää! Stressasin rakkaimman vuodenajan saapumista ja kesäloman lähenemistä!
Missä vaiheessa ihmiseloa loma ja levon aika on muuttunut möröksi? Sulaa hulluutta ajatella, että lähenevä loma olisi lapsena saanut aikaan ahdistuksen tunteita. Silloin aika kulki hitaasti ja kesäloma näytti ikuisuuden päässä olevalta unelmalta. Ja kun loma vihdoin koitti, ehti siitä nauttia niin rennosti ja aidosti, että loman loppupuolella alkoi jo ikävöidä kouluun.
Muistan lapsuudesta, kuinka aikuiset päivittelivät ajankulua ja ohi vieriviä vuosia. Vuosi jaksottui neljään osaan vuodenaikojen mukaan ja tähtäimessä oli aina kunkin jakson päättävä loma. Kun loma sitten koitti, kauhisteltiin sen päättymistä jo silloin, kun se minusta vasta tuntui alkavan. En uskonut silloin, että minusta tulisi koskaan stressaava aikuinen, lomasta lomaan laahustava tylsimys, mutta mihinkäs nykyään havahdunkaan tuon tuosta!
Päätin heti tehdä asialle jotain. Ei ole oikein antaa ajan kulua ohi nauttimatta siitä, mitä kaikkea elämä ihmiselle antaa. Typerintä turhassa stressaamisessa on, että asiat, joita saan tehdä arkena, pyhinä, kotona ja töissä ovat kaikki sellaisia, joita rakastan koko sydämestäni ja olen niissä jopa hyvä. En halua eloni muuttuvan suorittamiseksi, josta palkintona on alituisesti ahdistunut aikuinen. Päätin muuttaa asennettani.
Kaikilla ihmisillä on omia tapoja rentoutua ja keinoja rauhoittaa itsensä. Itse koen kirjoittamisen yhtenä voimauttavimmista asioista. Sanoilla on uskomaton voima, niin hyvässä kuin pahassa. Itselläni on usein ollut tapana kirjoittaa päiväkirjaa vaikeina hetkinä. On helpottavaa antaa ajatustensa ja ahdistuksensa virrata ulos kynän kautta. Kun vaikeudet on kerran vuodatettu paperille, eivät ne enää kalva sisintä yhtä voimakkaasti. Näiden kitkerien kirjoitusten lukeminen jälkikäteen on kuitenkin vaarallista. Tällöin kerran käsitellyt asiat saavat samat tunteet tulvimaan ja ahdistus ottaa taas vallan. Tämän vuoksi päätin tehdä itselleni uuden päiväkirjan.
Uuteen kirjaan saan kirjoittaa vain iloisia asioita. Saan liimata sinne tsemppaavia sanoja lehtien sivuilta ja kerätä kuvia, joista minulle tulee hyvä mieli. Tallennan kirjaan onnistumisia ja hetkiä, kun olen onnellinen ja itsestäni ylpeä. Jos minulla on huono päivä, saan avata kirjan vain sitä lukeakseni, sillä se kirja on valitusvapaata vyöhykettä.
Kun aloitin kirjan tekemisen, ajattelin, että idea on pähkähullu ja piilotan kirjan koko maailmalta. Eihän aikuinen voi ryhtyä moiseen höpsötykseen. Lekurillehan ne lähettäisivät, kun kuulisivat! Melko pian kuitenkin päätin, että kirja on paras hupsutukseni aikoihin. Jos kirjan avulla voin edes kerran nauttia päivistäni täysillä, on se kaiken sen nolouden, kummallisuuden ja vaivannäön väärti.
