Viikonloppu tuli ja meni, ja viime aikojen kiireiselle elämäntahdille sopivasti vietimme sen jälleen reissuten. Tällä kertaa kuitenkin erillään, kumpainenkin omien menojen (ja ystävien:) parissa ja yhteensä ihan vaan parin tunnin ajomatkan päässä kotoa.
Naapurikunnista haluan kuitenkin palata tänään vielä kerran Intian maisemiin ja pitää kaipaamani reissun jälkeisen rauhoittumishetken, jota en ole vielä ehtinyt tekemään. Kun ihmiset ovat kysyneet reissustamme, en ole osannut oikein kertoa muuta kuin reissun olleen huikea, ikimuistoinen, ennenkokematon, täydellisesti onnistunut ja minussa Intia-ikävän herättänyt. Toden totta näin ja koin reissussa asioita, joita en uskonut olevan olemassakaan.
Vaalea ihoni ja tukkani herätti paikallisten keskuudessa paljon huomiota ja vähän väliä törmäsin siihen, että joku kuvaa minua kameralla tai kännykällä salaa. Rohkeimmat pyysivät päästä kuvaan kanssani ja mikä jotten suostunut. Taj Mahalin edessä minun piti poseerata vuorotellen neljän veljeksen kanssa, kun heidän isänsä kävi pyytämässä minua kuvaan poikiensa vierelle. Avoin kiinnostus ja uteliaisuus lomailevaa länkkäriä kohtaan huvitti ja tuntui meistä aivan päättömältä, kunnes omia reissukuviamme selatessamme tajusimme, että oma touhumme paikan päällä oli aivan samanlaista.
Suurin osa reissussa ottamistamme kuvista esittää intialaista miestä, naista tai lasta arkipuuhiensa parissa. Mielissämme on käsittämättömän eksoottista, kuinka nuori nainen paimentaa vuohia keskellä kaupungin katua, kuinka lapset peseytyvät autotien vieressä kylän yhteisellä kaivolla tai kuinka miehet ajavat täyteen lastatulla kuormurillaan kuka auton sisäpuolella, kuka katolla ja kuka perässä roikkuen. Loppujen lopuksi ne ihmiset ja heidän maailmansa kiehtoo minua aivan yhtä paljon ja haluan samalla tavoin kotiinviemisiksi vangita sen kaiken kameraani ja loma-albumiini.
Elämä Intiassa on käsittämättömän hektistä ja äänekästä. Päivällä kaupungissa ei ole yhtään rauhallista hetkeä, ei yhtään ruuhkatonta tietä, eikä yhtään kadun kulmaa ilman ruokaa tai rahaa kerjäävää lasta. Intialainen ystävämme kertoi, kuinka suuri bisnes kerjääminen todella on ja kuinka siinä liikkuvat huikeat rahat. Mutta kuten arvata saattaa, eivät rahat päädy kaduilla sitä kerjäävien taskuihin, vaan bisnestä pyörittävien rikollisten pankkitileille.
Jos joku muistaa Slummien miljonääri -elokuvasta pienen lapsen, joka sokeutettiin kerjäysbisneksen vuoksi, olet elokuvaa katsoessasi nähnyt itse asiassa ripauksen todellisuutta. Voit uskoa, että kouraisee syvältä nähdä raajansa menettäneen lapsen pyytämässä rahaa, kun tiedät, millainen koulu hänet on laitettu käymään läpi ennen tätä päivää ja mitä hirveyksiä hänellä vielä on edessään.
Kun sanon, ettei intialaisessa kaupungissa ole hetkenkään rauhaa, en tarkoita pelkästään sitä ihmismäärää, vaan sitä mahtavaa melua ja kaoottista poukkoilua, joka enimmäkseen on aivan mielenvikaisen liikenteen ansiota. Kyllä siinä joutui pariinkiin otteeseen haukkomaan henkeään, kun piti bussin tai henkilöauton penkistä kiinni (turvavöitähän ei käytetä) kuskimme poukkoillessa liikenteen seassa. Oikeastaan mitään muita sääntöjä ei tuntunut olevan kuin, mitä hienompi/isompi/kalliimpi auto, sitä varmemmin muut väistävät ja mikä tärkeintä PAINA TORVEA! Ihan täysin ei liikenteessä lainkuuliaiselle länkkärille edes auennut, mitä sillä jatkuvalla torven tööttäämisellä haluttiin saada aikaiseksi, mutta kai se jokin yhteinen ja selkeä koodikieli oli, kun sitä niin ahkerasti käytettiin.
Uskomatonta oli kuulla, etteivät liikenneonnettomuudet ole ihmismassaan suhteutettuna kovinkaan yleisiä. Tai jos kolareita sattuu, niissä harvemmin käy todella huonosti. Luultavasti se johtuu autojen valtavasta määrästä, joka pakottaa ihmiset ajamaan loppujen lopuksi suhteellisen maltillisia nopeuksia. Ja jos liikenteessä jokin oli varmaa, niin se, ettei varmuutta matka-ajasta ollut millään tutullakaan reitillä.
Ihastelen usein kotosuomen kauneutta ja kykyä olla kaikkine kontrasteineen niin äärettömän monipuolinen. Täällä karun talven ja harmaan syksyn kauneus kohtaavat mitä ihanimman kesän, vanha ja uusi elävät katukuvassamme rinta rinnan ja järvemme kimmeltävät kesäisin ja vaipuvat talvella jään ja lumivaipan alle hyiseen uneen. Mutta pientä on näiden suomalaisten vastakohtien ja ihmetysten määrä, kun katselee aurinkolasiensa läpi oikeaa Intiaa.
Toinen puoli Intiasta on rikas ja yltäkylläinen, minkä totesimme yöpyessämme muutamassa eri luksushotellissa matkamme aikana, ja toinen puoli kirjaimellisesti pelkkää likaa, roskaa ja paskaa. Upeissa hotelleissa kiusaannuimme helposti, kun kutakin matkalaista kohden saattoi olla kaksikin palvelijaksi palkattua henkilöä. Äärimmäisen nöyrinä ja palvelualttiina he kantoivat laukut, esittelivät huoneet, toivat pyydettäessä puuttuvaa tavaraa ja koristelipa maaseudun rauhassa sijaitsevassa lomaparatiisissa eräs herra sänkymmekin ruusunterälehdillä siivouksen ohessa. Tästä pääsin häntä henkilökohtaisesti kiittämään ja kehumaan, kun se tuli puheeksi huoneemme minijääkaapin täytön yhteydessä. :D Kyllä hän oli mielissään onnistumisestaan.
Kastijärjestelmä tuntuu olevan Intiassa edelleen voimissaan ja se näkyy arjessa jopa turisteille. Jos olet syntynyt tiettyyn kastiin, on siihen tyytyminen ja elettävä parhaansa mukaan asemaansa palvellen. Kun on itse suomalaisena oppinut siihen, että kaikki ovat tasavertaisia ja vanhempia kohdellaan kunnioittaen, oli todella hämmentävää kuulla itseään puhuteltavan rouvaksi ja nähdä itselleen kummarreltavan. Etenkin kun se tapahtui sekä nuorten että vanhempien miespalvelijoiden toimesta. Hauskaa oli huomata, että aina vierailumme loppuvaiheessa työntekijät olivat tottuneet kiitoksiimme ja hymyihimme, joita heille ei todellakaan yleensä rikkaiden intialaisten toimesta tarjoilla, ja vastasivat niihin hymyillen ja silmiin katsoen.
Yltäkylläisyyden, kimalluksen ja loiston lisäksi (ja todellakin enimmäkseen) Intiassa näkee jotain ihan muuta. Miljoonien ja miljoonien asuttamat hökkelikylät näyttävät loputtomilta labyrinteilta kurjuuden keskipisteeseen ja suoraan kaduille kasattavat roskat satavarmalta sairaalareissulta. Ainakin jos meidän bakteerikantaamme tottunut menee turhan lähelle tallustelemaan. On käsittämätöntä, ettei ihmisille tule mieleen, että voisi olla mukavampi elää, jos haisevat jätteet kärrättäisiin edes kymmenen metriä kauemmaksi oman ikkunan alta.. Mutta kai se vaan on niin, että kun ei ole tietoa (tai toivoa) paremmasta, ei sellaista kukaan jaksa vaatiakaan.
Reissun ensipäivinä yksi hämmentävimmistä asioista kaupungeissa olivat eläimet. Kaduilla saattoi nähdä tallustavan apinoita, koiria, lehmiä, härkiä, norsuja, kameleita, vuohia, aaseja, kanoja, villisikoja ja ties mitä ja kaikki sulassa sovussa ihmisten ja kaupungin hälinän kanssa. Osa eläimistä olivat ihmisen hyötykäytössä ja osa lemmikkeinä, mutta enimmäkseen ne kuljeskelivat vapaina oman onnensa nojassa.
Pelkäsin aina, kuinka liikenteessä reagoidaan esimerkiksi tietä ylittävään koiraan, mutta onneksi kaikki autoilijat väistivät eläimiä torvea töötäten, eikä yksikään koiranpentu tai pikkupossu joutunut onnettomuuteen. Valitettavasti sen sijaan villikoirien paimentamiseen käytettävät keinot kävivät pari kertaa harvinaisen selviksi, kun keppi viuhui historiallisilla linnoituksilla tai kauppojen pihassa vartioivien miesten käsissä.
Lähes yhtä paljon, kuin vanhoja ja uusia ihania intialaisia ystäviämme, jäin kaipaamaan intialaista ruokaa! Meille oli joka päivä järjestetty ruokailut valmiiksi milloin missäkin ja voi että sitä makujen sinfoniaa. Kaikista kymmenistä ja kymmenistä ruokalajeista ehkä pari ei ollut santsikierroksen arvoisia, mutta muuten rakastin kaikkea. Jopa mielipiteitä jakaneet lampaan aivot olivat minulle herkkua, vaikken olisi sitä ehkä ennalta osannut arvatakaan.
Kaikista eniten kuitenkin rakastin kaikkia erilaisia kasviksista tehtyjä ruokia ja opin reissussa todella tykkäämään riisistäkin, jota nyt ollaan muutaman päivän kotona ollessamme syöty useammin kuin edellisen vuoden aikana yhteensä. Intiassa on muuten tapana syödän käsin, mikä ensi kertaa suuhun lämmintä riisiä ja kastiketta lappaessa tuntui vähän hassulta. Siihen kuitenkin tottui nopeasti ja mitenkäs muuten syöminen edes onnistuisi banaaninlehden päälle asetellun aterian äärellä. Nyt jopa ymmärrän vähän paremmin miestä, joka tykkää sotkea sormensa kanahornetien parissa, kun ne kuulemma maistuvat käsinsyötynä niin paljon paremmilta. :D
Tajusin muuten juuri, ettei minulla ole yhtään kunnollista kuvaa ruoista tai ruokailuhetkistä! Mutta se ehkä kertookin ruokahetkien tärkeydestä enemmän kuin kuva tai tuhat sanaa. :D
Yksi (kaikista kymmenistä) loppuelämäksi mieleenpainuvista kokemuksista oli reissumme loppuun asettunut joogakeskuksessa vierailu. Eteläisessä Intiassa, Coimbatoressa sijaitseva Isha Yoga Center tarjoaa viikottain tuhansille ihmisille mahdollisuuden tulla etsimään sisäistä rauhaa ja hyvinvointia. Keskus on rakennettu Velliangiri-vuorten juurelle runsaiden metsien keskelle ja on ainutlaatuinen tarjotessaan vierailijoille kaikki joogan neljä suurinta polkua - jnana (tieto), karma (toiminta), kriya (energia) sekä bhakthi (kiintymys).
Oma käsitykseni ja odotukseni joogasta (en ole sitä oikeastaan koskaan kokeillut) oli huomattavasti liikuntapainotteisempi, kuin mitä joogakeskuksessa koimme. Kyse oli enemmänkin meditaatiosta ja itseasiassa nautin siitä valtavasti. Valitettavasti joogakeskuksessa kuvaaminen oli kiellettyä, joten minulla ei ole näyttää yhtään omaa valokuvaa vierailusta. Keskuksen omilta sivuilta kuitenkin löytyy esittely koko paikasta ja kaikista huoneista (vai miksi niitä kutsutaankaan:>), joten kiinnostuneet voivat kurkata tästä. (Me kokeilimme: Theerthakund sekä Dhyanalinga Yogic Temple)
Lopuksi pääsimme vielä maittavalle lounaalle, jonka keskuksen vapaaehtoistyöntekijät tarjoilivat. (Vapaaehtoisia on muuten tullut töihin keskukseen ympäri maailman ja esimerkiksi meidän ryhmäämme opastanut nainen oli kotoisin Belgiasta ja työskennellyt keskuksessa jo puolitoista vuotta.) Oli mukavaa istua suuren ruokailuhallin lattialla kahdessa rivissä kahdeksankymmenen ihmisen voimin, nauttia rentouttavan joogan päätteeksi herkullista intialaista ruokaa (tietysti käsin) ja pestä lopuksi itse omat metalliastiansa. Yhtä paljon nautin keskuksessa kävelystä, joka tapahtui avojaloin. Auringon kuumentama hiekka ja valtavat kivilaatat tuntuivat ihanalta talven kuivattamien tassujen alla.
Olen todella iloinen, että rohkaisin mieleni ja lähdin tälle elämäni ulkomaanmatkalle. Ei ole mikään tyhjä sanonta, että matkailu avartaa, vaan kyllä se todella opettaa ja avaa silmiä. Vaikka palaaminen arkeen tapahtui yhtä nopeasti kuin suoraan töistä reissuun hyppääminenkin, oli matka minulle todella merkityksellinen ja uskon todella Intian muuttaneen minua. Vaikken tältä istumalta vakuutteluideni tueksi pystyisikään perustelemaan, kuinka matkalla täysin toisenlaiseen kulttuuriin voi olla vaikutusta henkiseen kasvuuni, toivon sen vielä joskus näkyvän niin muille kuin itsellenikin.
Intia. En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa ja haluan nähdä lisää!
 |
| Oikealla me reissulaiset ja vasemmalla tanskalainen ystävämme Sanne, kaikki pukeutuneina perinteisiin Etelä-Intialaisiin asuihin. On nimittäin muutama metri kangasta näissä meille mittatilaustyönä lahjaksi teetetyissä naisten sareissa! Aivan uskomattomia asuja.. |
Ps. Selvennettäköön vielä, että minun sijastani näiden Intia-kuvien takana on 98 prosenttisesti mies. Tämä laiskiainen keskittyi kyllä hienosti tilanteiden bongaamiseen, mutta 1000x näppärämpänä kuvaajana ikuisti mies suurimman osan. Eli kullalle kiitos. :)
Kommentoi
Lähetä kommentti